Päivölän pakolaiset olivat kerääntyneet suureen saliin, ja mitä sekalaisin joukko se olikin! Keijut ja henget ja männiäiset ja mitä ne nyt kaikki olivatkin, istuivat tulen ääressä, käpertyivät viltteihin, tarttuivat tiukemmin mausteviinituoppeihinsa ja saivat ikuisen kaamoksen yön tuntumaan pikkuisen helpommalta kertoen toisilleen tarinoita kadonneesta kesästä. Lumi peitti jo osan ikkunoistakin ja ulos ei todellakaan ollut menemistä, tähtienselittäjät katselivat kaukoputkineen ikkunoista ja pudistelivat päitään: Vaikka talvipäivänseisauksen juhla oli jo ovella, tähtikuvioista päätellen hirveällä talvella ei näyttänyt olevan aikomustakaan helpottaa otettaan näistä ikuisista metsämaista.
Monetkaan taloon majoittautuneista eivät olleet tunteneet toisiaan ennalta, mutta vähitellen olivat heidän elämäntarinansa ja luonteensa tulleet toisille tutuksi, täällä talikynttilöitten ja virvaliekkien valaisemissa Päivölän kartanon saleissa. Täällä, lähellä Pohjolan villien peikkomaitten rajaa heitä suojasivat sotilaat ja taiat ja tuli, joka paloi kaminoissa lämmittäen ja varjellen. Valo loi lämpimän kehänsä heidän ympärilleen ja piti yllä toivoa elämästä ja keväästä. Vaikka syksyn sadosta ja värikkäistä lehdistä olikin jo ikuisuus, ruoka oli toistaiseksi riittänyt jotenkuten.
Väkeä oli tullut kaikista ilmansuunnista, pitkienkin matkojen takaa, kun yksi kerrallaan vanhat talvipesät ja suojat olivat murtuneet talven teräksisessä puristuksessa. Monet olivat menehtyneet, eikä kauas jääneistä sukulaisista ja ystävistä ollut mitään tietoa. Tämä oli karmein talvi miesmuistiin, ja se oli paljon se, sanoivat vanhimmat, jo monta sataa auringonkiertoa nähneet. Mutta täällä mahtavan tietäjän Nicholauksen talossa oltiin turvassa kylmältä, nälältä ja viholliselta.
Peikkoja oli nähty monin paikoin, niitten hampaisiin asti aseistautuneita partioita oli liikkunut tiuhaan, hyökäten pakolaisryhmien kimppuun ja hajottaen varustuksia. Nyt kuitenkin tuntui vihollisen toimintakin tauonneen, edellisestä hyökkäyksestä oli jo viikkoja, eikä ulkona mustassa hangessa vaikuttanut liikkuvan kuin kuoleman henki. Jotkut väittivät kirottujen peikkojenkin jo jäätyneen kuoliaiksi, mutta monet väittivät tietävänsä paremmin: ne keräsivät voimiaan viimeiseen, suureen hyökkäykseen, jonka tarkoitus tulisi olemaan tappaa koko Päivölän väki sukupuuttoon yhdessä raakalaismaisessa aallossa.
Ja vaikka salissa soi huilu, ja suuressa padassa kiehuvat kuivatut yrtit ja muut herkut, vaikka maljoja vielä nosteltiinkin, pelko oli jo jäänyt asumaan monen sydämeen. Päivä kerrallaan pakolaisjoukko kulutti aikaansa ja odotti lähestyvää talvipäivänseisauksen juhlaa, joka tulisi muuttamaan kaiken.
- Elina
