Näin pelinjohtajana haluaisin pitää viimeisen julkisen puheenvuoron, ennen pysyvää siirtymistäni Savonlinnan luonnonkauniisiin maisemiin. Toivon että ainakin Realityn pelaajat lukevat tämän.
Tämä tyhmä, sisälukukyvytön ja ylimielinen nuori mies on nyt järjestänyt larppeja viiden vuoden ajan, ja niiden aikana olen oppinut hyvin paljon erityisesti ihmisistä. Ainoa motivaationi järjestää pelejä on ollut lapsenmielinen into nähdä pienten tarinoiden siirtyvän paperilta elämään, tarjota ihmisille _erilaisia_ pelejä ja kokeilla itse kaiken aikaa uutta.
Kuten varmasti jokainen pelejä joskus järjestänyt tietää, yleensä larpeista tulee rahallisesti takkiin, jokin homma kusee ja pelaajat haukkuvat pelin jälkeen suohon. Masokismi on varmastikin ammattisairaus, sillä pelien tekeminen ja johtaminen on rankkaa työtä. Jostain syystä aktiivisimmat pelintekijät jaksavat kuitenkin jatkaa. Syy on todennäköisesti siinä, että se yksikin onnistunut peli loistaa pimeydessä kuin majakka, syösten heikommat käytännön toteutukset unohduksen suohon.
Larppiskene on muuttunut vuosien aikana huomattavasti. Silloin kun aloitin vuonna 2002, ihmiset vain halusivat pitää hauskaa. Ei haitannut, että pelipaikkana oli kivinen rinne, mutapelto ja metsä, joista jokainen proppasi eri fantasiarotujen asuinsijoja.
Vaatimustaso on kuitenkin noussut, vaikka mahdollisuudet toteuttaa pelejä ovat pysyneet suhteellisen samalla tasolla. Toki jo Dragonbane osoitti, että hyvää peliä ei saada pelkällä rahalla aikaan.
Pelaajat kuitenkin vaativat parempaa, unohtaen joskus, että pelinjohtajat tekevät larppeja muun elämänsä ohessa, joskus jopa koulu- tai työmenestyksen kustannuksella. Vaatimuksena tuntuu olevan, että pelinjohtajat ovat täydellisiä organisaattoreita, jotka osaavat ennustaa ryhmäkemioiden toimimista, nähdä kaikki mahdolliset ongelmakohdat ja vielä keksiä ratkaisun kaikkeen mitä liittyy pelien käytännön järjestelyihin. Kaikkea tätä vaaditaan ilman koulutusta. Ymmärtäisin hyvin jos larpit olisivat kaupallisia hankkeita, maksaen 100e/vkl, mutta kun ne eivät ole. Pelinjohtajat ovat uskaliaita nuoria miehiä ja naisia, jotka haluavat kokeilla omia kykyjään käytännössä ja ehkä oppia niistä.
Suurin ongelma mitä olen omissa peleissäni huomannut, on oma haluni tehdä uutta ja erilaista. Varsinkin kun siirrytään pois majatalopeleistä, avautuu täysin uusi maailma jossa on lukematon määrä mahdollisuuksia ja kompastuskiviä. Kaupunkipelit ovat tällaisia, vaelluspelit ovat tällaisia ja Reality oli tällainen. Minua ei kuitenkaan ikinä ole pelottanut järjestää kokeellisia pelejä, sillä tiedän oppivani niistä aina niin valtavasti erilaisia asioita. Onnistuivat pelit tai eivät.
”Epäonnistumisista oppii parhaiten,” on lause joka on muutenkin viitoittanut minun elämäni tietä, sillä epäonnistumisiin ei missään nimessä pidä juuttua, vaan nousta yrittämään uudestaan, vaikka kaikki todennäköisyydet olisivat sinua vastaan.
Mutta myös ihmiset kasvavat, ja kasvamiseen liittyy aina muutos. Joitakin ei edes itse huomaa, mutta osa on tietoisia päätöksiä, kuten harrastuksen lopettaminen. Minun kohdallani larppaus on jo jonkin aikaa ollut tällainen kahdesta syystä. Ensimmäinen on se, että larppien määrä on vähentynyt vuosien aikana jatkuvasti, ja ne joita yritetään järjestää, kaatuvat yleensä osallistujien puutteeseen. Toinen on se, että minusta tuntuu, että pystyn ilmaisemaan itseäni huomattavasti paremmin muita kanavia pitkin, kuten pöytäroolipelaamisen kautta.
Kiitän kanssalarppaajia kaikista näistä vuosista, hyvistä ja huonoista hetkistä, mutta muistakaa miksi larppaatte ja löytäkää sisäinen lapsenne. Lapsista myös löytyy uusia larppaajia, sillä skene tarvitsee täällä pohjoisessa uuden larppaajasukupolven.
Rakkaudella,
Jonne
Äänestys